Olen havainnut kesän aikana sekä töissä että vaihtopapereiden seassa lilluessani, että molemmissa hommissa täytyy toisinaan löytää sisäinen näyttelijänsä. Tarkoitan lähinnä sitä, että välillä pitää pystyä kovistelemaan ja olemaan enemmän kuin skarppina, mutta toisinaan tavoitteeseen pääsee nopeammin tai syvemmin, kun tekeytyy tyhmemmäksi kuin oikeasti onkaan.
Skarppausvaihe on toistaiseksi vaihtoprosessin osalta takana päin. Harrastin kovistelua silloin, kun kyselin, mitä hiivattia ne minun ylioppilastodistuksestani haluavat, mutta nyt on toinen ääni Karjalaisen kellossa. Askartelin nimittäin äsken sähköpostiviestiä asuntoasioista vastaavalle henkilölle auf Deutsch, ja tiedustelin hyvin varovaisesti ja hivenen hyväuskoiselta dilleltä kuulostaen, että milloinka sinne lukaaliin passaa laukkunsa hinata. Odotan innolla vastausta, kun venyin tällä kertaa heidän kieltään käyttämään englannin sijaan. Joskohan vastaus olisi pitkäsanaisempi tahi ystävällisempi kuin aiempiin viesteihini?
Siinä kohtaa en vielä kuitenkaan saanut maksimoitua sisäistä dileäni. Se tuli ulos vasta seuraavassa viestissä, jonka kirjoitin paikallisille Erasmus-tutoreille. Totesin nimittäin itsekseni, etten jaksa perehtyä nyt kaikkiin asioihin perinpohjaisesti, kun kerran tuli sähköpostiin tarjous mentoroinnista. Miksi pitäisi aina jaksaa leikkiä sankaria ja selviytyä asioista täysin yksin, kun on kerran apuakin tarjotaan? Nyt loppui kissamaisen itsellinen toiminta, jota olen tähän saakka harrastanut hyvin pitkälti kaikkien asioideni hoidossa. Vanhuus tekee laiskaksi. Tai sitten se on tämä aamuvuoroputki, johon en usko koskaan sopeutuvani.
Ai niin. Apurahat kilahtavat tilille samaan aikaan kuin viimeinen palkka. Silloin toivottavasti tiedän jo, milloin pääsen asuntoon, jolloin voin myös vähitellen alkaa katsella lentoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti